Maailman turhin laboratoriokoe on epäilemättä laktaasi-PCR. Se vastaa spesifisti kysymykseen, onko tutkittavalla maitosokerin pilkkoutumishäiriöön liittyvä genotyyppi. Sen sijaan se ei vastaa kysymykseen, voiko tutkittava juoda maitoa. Yleensä hän voi, sillä nestemäisenä aineena maito menee varsin helposti kurkusta alas. Se ei myöskään vastaa kysymykseen, saako tutkittava maidosta vatsavaivoja, sillä maidossa on tukuittain muitakin mahdollisia vaivojen aiheuttajia, joista laktaasi-PCR ei kerro mitään. Se ei myöskään kerro, miten maitosokeri todellisuudessa tutkittavan suolessa käyttäytyy.
Menetelmän, joka ei rajoitu laktaasigeenin tutkimiseen, kehittämisestä saatiin Nobel-palkinto. Nyt sitä yleisimmin käytetään lasten vanhempien vaatimuksesta heidän katsoessaan heillä olevan ehdottoman subjektiivisen oikeuden saada lääketieteellinen ja yksikäsitteinen kanta siihen, "voiko heidän lapsensa juoda maitoa."
Laktoosi-intoleranssin toteamisen referenssimenetelmä on koepalan otto ohutsuolesta, mutta sekään ei kerro, saako maidosta oireita vai ei. Sen kertoo vain käytännön koe.
Jos maitotuotteista saa vatsanväänteitä, ja ilman niitä on hyvä, mitä vielä tarvitsee tietää? Toisaalta jos laktaasi-PCR kertoo lapsen "voivan juoda maitoa", mutta käytännössä hän saa siitä oireita, onko sitä kuitenkin väkipakolla silloin käytettävä?
Tätä selittäessäni testiä vaativien vanhempien silmiin tulee yleensä tyhjä katse, ikään kuin puhuisin jotain käsittämätöntä kieltä. Heillä on vain yksi ajatus: vaatia yhteiskunnalta, eli toisilta ihmisiltä jotain, mihin he jotenkin luulevat heillä olevan täyden luonnonlainomaisen oikeuden. Lisäksi usein taustalta paljastuu halu edelleen vaatia yhteiskunnan sitten tarjoavan heidän lapselleen esim. koulussa juuri heidän mieleisensä juomavaihtoehdon, joka kyllä yleensä muutenkin on tarjolla, käytettiin sitä tai ei.
No comments:
Post a Comment