Tänään on merkittävä päivä. Tänään pitäisi olla elämäni viimeinen työpäivä missään suomalaisessa terveyskeskuksessa. Jos tapaatte minua enää koskaan terveyskeskuslääkärinä, tiedätte jotain olevan pahasti vialla. Minulla.
Kokemukseni laajuus tk-lääkärinä on vain kohtalainen, sen yhteenlaskettu kokonaiskesto on ehkä vajaat viisi vuotta, ja kaikki on tehty pienissä saman seutukunnan terveyskeskuksissa. Toisaalta olen usein ollut ainoa tk-lääkäri koko pitäjässä, ja noihin vuosiin mahtui myös kolme kuukautta, joitten tuntimäärä lähenteli viittä sataa. Sellaisina kuukausina elämä rajoittui työpaikan seinien sisälle vain satunnaisten torkahdusten katkoessa päivystyspotilaiden jatkuvaa virtaa. Kahden tai kolmensadan tunnin kuukaudet eivät ylittäneet uutiskynnystä, joskin kahtena viimeisenä vuotena määrä oli kohtuullisempi. Kyseisen laatuiset paikat tunnetaan jargonissa "suolakaivoksina". Kuulemma on muunkinlaisia terveyskeskuksia, mutta minä en vain tiedä niistä, ja toisaalta kokemukseni ei selvästikään ole mitenkään ainutlaatuinen.
Joka kerta työpaikan valinta on sinänsä ollut omani. Vaikuttavina tekijöinä ovat olleet halu viettää kesät kotiseudulla lyhyen työmatkan päässä, halu ylläpitää ja kehittää somatiikan tuntemustani, ja joskus myös ihan oikea halu auttaa pientä kuntaa vaikeuden hetkellä. Joka kerta sinänsä olisin voinut mennä tai jäädä paljon helpompaan ja mukavampaan työpaikkaan.
Lisäksi olen pitänyt kunnia-asianani olla koskaan huutamatta itselleni täysin järjettömältä kuulostavaa huippupalkkaa. Minä en ole yksinkertaisesti keskustellut rahasta, vaan palkakkatoivomuksista kysyttäessä olen vain ilmoittanut haluavani sen paikan yleisen tason mukaisen palkan. Tämä ei ole mitenkään oleellista.
Nyt päätöstäni helpottaa se, että minulla yksinkertaisesti ei ole tähän enää edes aikaa. Erikoistumiskoulutuksen vaatimukset ovat tehneet päätöksen puolestani. Ei tarvitse miettiä tai epäröidä.
Jäljelle jäävä tunne on voimaton inhon täyttämä kuvotus. Vajaassa viidessä vuodessa sellaisia päiviä, jolloin aamulla listaa katsoessani olen varmasti tiennyt kaiken todella olevan siinä ja listan voivan ainoastaan lyhetä, on ollut sormiin mahtuva määrä.
Tk-lääkärin työ suolakaivoksessa on maailman epäautonomisin työ. Sinua hallitsevat lasikopin akka, ambulanssikuskit, osaston akat, terveydenhoitajat ym. ym, jotka mitään kysymättä voivat todella kaataa päällesi mielivaltaisen määrän työtä itsesi voimatta siihen mitenkään vaikuttaa, ja he myös tekevät sen, usein selvästi riemuiten vallastaan. Ainoa pakokeino on irtisanoutuminen. Viimeistä edellisen päiväni kaikki päivystysajat oli annettu jo edellisenä päivänä, eikä yksikään heistä vaatinut todella päivystyksellistä hoitoa. Jaa entä oikeat päivystystapaukset? He tulevat kaiken muun päälle ja lisäksi ilmoittamatta ja arvaamatta, kuten myös ne tapaukset, joissa esimerkiksi lasikopin akka tai terveydenhoitaja on havainnut lapsella esim. mahdollisesti punaisen korvan ja tyynesti tehnyt velvollisuutensa laittamalla hänet lääkärin katsottavaksi. "Lääkäri katsoo" on sanonta, jota olen oppinut vihaamaan. Minulla ei ole ole maagista katsetta. Kunta saa paljon halvemmalla jonkun lisäansioita kaipaavan vapaa-ajallisesti orientoituneen "katsomaan" potilaita, jotka marssivat jonossa hänen editseen. Vaikutelma usein on kuin lääkäri vain "katsoisi", mutta sen katseen takana tapahtuu paljon muuta.
"Huimaa, sihisee päässä, viemistää... Onkohan siellä sydämessä jotain? Eikö sitä pitäisi kuvata? Jalat turvoksissa, henkeä ahdistaa. Rohisee, rahisee, ritisee. Lonkka hajalla, kaatunut. Toinen puoli velttona, jalat eivät kanna. Etninen vähemmistö vaatii erikoiskohtelua. Voisiko samalla katsoa nämä kaikki muutkin lapset? Voisiko samalla uusia nämä kaikki sata reseptiä? Sokerit korkealla, sokerit matalalla. Virtsa haisee, säärihaavat vuotavat, polvet paukkuvat. Flunssaa jo kaksi päivää. Onkohan minulla veritulppa? Korjatkaa minut ja heti! Kirves päässä, uistin nenässä. Se koski eilen korvaansa niin tultiin näyttämään. Kyllä hän on tosiaankin kuollut eikä edes aivan äsken. Takapuolesta tulee verta..."
Teille on ehkä yllätys, että lääkärien itsensä keskuudessa terveyskeskustyötä pidetään eräänä kaikkein vaativimmista töistä, mihin voi joutua tai ryhtyä. Kuitenkin suolakaivoksessa asetelma on sama kuin jos hanslankarit pompottaisivat kirvesmiestä tämän voimatta tehdä asialle mitään. Apulaiset kyllä auliisti tuovat naulapyssyä, kasaavat telineitä, katsovat kirveitten ja sahojen olevan terässä jne, mutta samalla he johtavat koko työmaata. "Tuo lista nyt suoraksi! Tämä nurkka pitää saada nyt heti. Nyt tule laittamaan nämä portaat!"
Lääkärien keskinäinen ja varsin luja kollegiaalisuus ymmärtääkseni ei synny keskinäisestä suojelun tarpeesta, vaan siitä, että sitä työtä ei voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen, joka on sitä todella itse tehnyt. Toistuvasti sattumalta paljastuu, että samassa pisteessä ehkä vuosikymmeniä lääkärin rinnalla työskennelleet hoitajat, ambulanssikuskit, avustajat tms. eivät itse asiassa vähääkään ole oivaltaneet, mitä se työ todella on, ja mitä se vaatii.
Aikani suolakaivoksissa on ohi. En viitsi valehdella väittämällä, etten vihaisi lasikopin akkoja. Minä vihaan heitä aivan aidosti, mutta nyt on aika muille tehtäville. Somatiikkaa en aio unohtaa, mutta sen taitojen ylläpitämiseen ja kehittämiseen on löydyttävä muita keinoja, joita olen jo valmiiksi miettinyt. Se on vain tehtävä palkatta ja omalla ajalla, mutta vapaus tuo ehkä myös kiinnostuksen ja innostuksenkin. Ainakin toivon niin.
